KOE - Eksaktin arvioinnin harha

Me tunnemme vastuumme arvioinnissa. Moni opettaja pähkäilee varsinkin kirjallista väliarviointia tai todistusta kirjoittaessaan sitä, miten voisi olla kannustava, rohkaiseva, rehellinen ja oikeudenmukainen. Toukokuu on aikaa, jolloin koulujen henkilöstötilat täyttyvät kysymyksistä, joilla haetaan varmuutta oman työn oikeellisuuteen. Ääneen ihmetellään

- Mikä on työskentelytaitojen painoarvo arvosanasta?

- Miten arvottaa erilaisilla tavoilla annettu näyttö osaamisesta?

- Voiko nelosen antaa?

- Millä pistemäärällä pääsee kokeesta läpi?

- Entä asenteen vaikutus, jos oppilas ei yritä lainkaan? Tai tee läksyjä?

- Miten vihkotyö arvioidaan osana jatkuvaa näyttöä? Vaikuttaako käsiala?

Kun opetussuunnitelmat ovat alkaneet kuvata osaamista ja taitoja linjaten vähemmän tietoja, arvioinnin tulee kohdistua kokonaisvaltaisemmin oppilaan oppimiseen ja osaamiseen. Ajatus tiedonmurusista, joiden tietämistä pitkin vuotta mitataan ja lopuksi lasketaan keskiarvo, on auttamatta vanhentunut. 

Keskustelu siitä, millä pistemäärällä kokeesta pääsee läpi, ohittaa olennaisen. 

- Millä tietämyksellä/osaamisella pisteet saatiin? 

- Oliko koe opetussuunnitelman tavoitteeseen nähden helppo vai vaikea? 

- Kuinka paljon kirjoitusvirheistä "rokotettiin"? 

- Oliko oppilaan puutteellisen näytön syynä osaamattomuus vai keskittymisen tai sinnikkyyden puute?

Kun puhutaan prosenteista, joilla läpäisee kokeen tai pistemääristä, ei puhuta arvioinnista - vaan annettujen koepisteiden teknisestä skaalaamisesta. Arviointi tehtiin aiemmassa vaiheessa, silloin kun kunkin kysymyksen tai tehtävän äärellä ratkaistiin, osasiko oppilas sen vai ei. Kun lukuvuoden lopuksi tarkastellaan arvosanoja ja pistemääriä, sisällöllisen ja taidollisen osaamisen kokonaiskuvaa on todella vaikea saada. On vain epämääräisiä lukuja, joiden sisään piiloutuu paljon, pistemääriä, jotka eivät kerro oliko kertolasku hallussa, mutta jakolasku ei vai osasiko oppilas muodostaa englanniksi hyviä lauseita, mutta epäsäännölliset verbit onnahtivat.

Koska tahdomme tehdä oikein, pidämme vielä yhden kokeen. Se antaa varmuuden, oliko se nyt yksi vai kasi juuri tämän lapsen kohdalla. 

Jollemme astu alas kateederilta ja kohtaa lasta - kuuntele hänen kysymyksiään ja prosessointiaan, auta häntä arvioimaan itse omaa osaamistaan ja löytämään oman tapansa oppia - on vaarana, että  pidämme arvioinnin ulkokohtaisena mysteerinä, johon oppilas ei koe voivansa vaikuttaa. Ja silloinhan arviointi olisi täysin arvoton.