Kuinka usein olinkaan suunnitellut tunnille jotakin hauskaa ja mielekästä toiveena oppilaiden innostus ja motivoituminen. Usein moni tykkäsi, ainakin se näytti siltä. Liian usein jokin muu vei huomion ja koin harmia omasta epäonnistumisestani. Miksei motivointi voi olla temppu, muutaman minuutin tuokio ennen varsinaista aiheen käsittelyä? Kaikki olisi vaan niin paljon helpompaa...
Motivaatio ei ole vain tykkäämistä ja halua tietää. Se on tekoja, uskaltamista ja onnistumisen iloa. Motivaatiota ei häiritse pienet asiat, vaan se vetää oppijan motivoivan asian äärelle, vaikka muutakin mukavaa olisi tarjolla.
Motivaatio on sisäinen tunne, mutta se rakentuu palikoista, joita voi luokassakin vaalia.
Turvallinen ja välittävä ilmapiiri luokkaan - Tätä ei kukaan opettaja tai avustaja voi tehdä yksin, mutta oman osansa voi tehdä. Oppilaiden luontaiset piirteet, sosiaaliset taidot sekä kotien ilmapiiri ovat koulun vaikutusvallan ulkopuolella. Jos jään pohtimaan niitä, ne muodostuvat oman toimintani esteeksi ja ahdistun. Sen sijaan, käytän tuhlailen aikaa ja oppitunteja hyvän huomaamiseen, edistymisen kiittämiseen (silloinkin kun se ei ole suurta), tuhoavan käyttäytymisen (kiusaaminen, väkivalta, nolaaminen, virheille naureskelu) tuomitsemiseen ja poistamiseen, lasten ohjaamiseen huomaamaan hyvä toisissaan ja itsessään sekä kiitollisuuteen (hyvä ruoka, siisti luokka, kiva välitunti, hieno aamunavaus...). Ympäristömme on fyysistä ja fakta, mutta yhtä paljon se on sitä, minkä huomaamme tai miten sen itsellemme ja oppilaille sanoitamme.
Kun on turvallista, voi oppia tuntemaan itsensä. Voi tunnustaa ilman häpeää, ettei osaa jotakin ja voi riemuita oppimisesta ilman pelkoa toisten kateellisuudesta. Meille on luontaista huomata, mitä emme osaa, joten itsetuntemuksen parantamiseksi käyttäisin paljon aikaa osaamisen ja oivalluksen huomaamiseen. En tekisi sitä niinkään paljon julkisesti, vaan muuttamalla luokan keskustelukulttuuria. Itsearviointi ja vertaisarviointi voidaan rauhassa keskittää huomaamaan hyvä niin kauan, kuin oppilaat itse alkavat kaipaamaan opastusta ja ohjausta enemmän. Jollei lapsi sisäistä itsessään yhtään vahvuutta, mitään mihin voi itsessään luottaa, hän oppii selviytymään oppimistilanteista tavalla, joka on kaukana motivaatiosta. Motivaatioon liittyy kiinteästi odotus onnistumisesta - parhaimmillaan se on sisäistä paloa oppia, mutta toive ulkoisesta palkkiostakin on motivaatiota. Jos jonkun usko itseensä olisi todella huono, valitsisin hänen suurimman vahvuutensa ja antaisin siitä asiasta usein ja yksilöityä palautetta, mutta en julkisesti. Laittaisin Wilmaan merkintöjä, kirjoittaisin lapun pulpetin sisäkanteen, laittaisin sen tarkastamani vihkon kulmaan, sanoisin sen kahden kesken kuin ohimennen jne. Työlästä, mutta kannattavaa.
Motivaatio ei ole "nice to have" -juttuja, se on must. Kun oppilas menettää täysin uskonsa itseensä, hänestä tulee näköalaton. Hän ei usko omilla toimillaan voivansa vaikuttaa oppimiseensa. Hän uhriutuu ja kaikki ympärillä tapahtuva kohdistuu häneen. Säilyttääkseen mielenterveytensä lapsi kieltää opiskelun ja oppimisen arvon. Kun takoo päähänsä, ettei opittavista sisällöistä ole mitään hyötyä elämässä, antaa itselleen luvan luovuttaa. Tällaista oppilasta en koskaan halunnut luokkaani, mutta tavattoman monessa ryhmässä joku oli ainakin vahvasti matkalla sitä kohti. Jos nyt kohtaisin hänet, toivoisin itselleni enemmän pelisilmää ja vähemmän harmistumisia siitä, ettei hän innostu motivointitempuistani.
