sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hyvä idea on huono - OPSissakin

Peruskoulun juna on pitkä. Veturissa matkaajat - varsinaiset ajajat - huristavat opsin viitoittamilla raiteilla kohti itseohjautuvaa nuorisoa, jonka laaja-alaisella osaamisella tullaan ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat. Perävaunun kulkijat (ja kai joku jää asemallekin) yrittävät takoa järkeä höynähtäneiden veturimiesten päähän pelätessään nuorison pilaantuvan huvipuistokoulussa, jossa perustaidot on unohdettu, kun kukin keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja tutkii vain itseään kiinnostavia asioita. Keskustelu uuden opetussuunnitelman ympärillä on ainakin ammatillisilla foorumeilla vilkasta ja tavattoman usein kovin tunteikasta.

Ihan tavallisen hyvälle opelle (sille joka ei ollut ops-ryhmässä) on voinut käydä näinkin: Opettajan aivot jäivät kesäkuun alussa lomalle siinä asennossa, jolla ne toteuttivat aiempaa opsia, kesällä "vallankumous tapahtui" ja uuteen totuuteen tuli hypätä kuin uimataidoton syvään veteen. Ennen kuin itse oli kunnolla päässyt muodostamaan käsitystä siitä, mitä pitää tehdä ja miten, oli ympärillä useita asiantuntijoita (lue "veturimiehiä"), joista kukin julisti omaa tulkintaansa opsista. Tuntui siltä, että kaikesta siitä aiemmin niin tärkeästä, jolle oli työnsä perustanut, oli mennyt "päivämäärä umpeen". Nytkö yhtäkkiä opettajajohtoinen opetus onkin huonoa? Eikö taito saada levottominkin tekemään hiljaista työtä olekaan enää lapsen etu? Mihin käyttää sitä osaamista, jolla aiemmin saatiin kaikki kirjoittamaan niin siistiä käsialaa?

Jos uusi opetussuunnitelma olisi saanut varauksettoman kannatuksen, se ei olisi ollut uudistava. "Hyvä idea!" on siis yleensä huono. Suomen kaltaisessa opettajaan luottavassa yhteiskunnassa kaikkien kiittämä opetussuunnitelma mahdollistaisi toimintakulttuurien jatkumisen ennallaan. Nyt ei ole näin. Opsiin on kirjattu useita merkittävällä tavalla opetuskulttuuria muuttavaa elementtiä. Osa opettajista saattaa kokea, etteivät ole valmistuneet yliopistosta tällaiseen opettajuuteen. Ainoat keinot kollektiiviseen muutokseen ovat muutos, joka on leivottu koulun toimintakulttuuriin sekä laaja pedagoginen keskustelu.

Monessa koulussa, ja toivottavasti kohta kaikissa, on uusi opetussuunnitelma tuotu koulun rakenteeseen. Tapaamisaikoja käytetään toisin, kuin aiemmin, valinnaisaineet onkin ilmiöitä, oppilaat tulevat mukaan eri prosesseihin aiempaa enemmän, tehdään yhdessä uudella tavalla, kouluttaudutaan tai arviointi toteutetaan uudella tavalla. OPS ei voi olla vain opettajan asia. Sen aito toteuttaminen näkyy koulun ja jopa kunnan tavassa toimia.

Pedagoginen keskustelu kouluissa, somessa, koulutuksissa ja kehityskeskusteluissa on tervetullutta kaikissa muodoissaan. On ainoastaan eduksi, että kaikenlaiset näkemykset, väärinymmärrykset, ylilyönnit ja yritykset tulevat julki ja koetelluiksi ammattilaisten käsittelyssä. Opetussuunnitelma ei elä ennen kuin se on tulkittu ja viety toimintatapana luokkaan. Tähän prosessiin jokainen opettaja tarvitsee tukea - koulutusta, kirjoja (esim. Luostarinen ja Peltomaa: Reseptit OPSin käyttöön), pedagogista keskustelua ja vaikka niitä sosiaalisen median palstoja.


lauantai 3. syyskuuta 2016

Jonkun pitää puuttua kiusaamiseen?


Vähättelenkö, jos sanon oppilaan kiusanneen hänen lyötyään nyrkillä? Pitäisikö puhua rikoksesta, väkivallasta tai turpaanvetämisestä? Kyllä varmasti pitää ja väitän, että näin kouluissa tehdäänkin. Sana kiusaaminen ei vielä kerro, mitä on tehty. Se kuitenkin kertoo sen, että toiselle on tarkoituksella aiheutettu tuskaa toistuvasti, on herätetty pelko pahasta maailmasta, johon ei itse pysty vaikuttamaan sekä kylvetty idea siitä, ettei minusta välitetä. Se millä keinoilla on kiusattu, vaihtelee paljon. Sama kiusaaja voi käyttää erilaisia keinoja tilanteesta riippuen. Osa niistä ehkä on rikoslaissa tuomittavia tekoja, mutta osa ei.

Kiusaamista ei voi pilkkoa osiin. Vaikka julkinen keskustelu keskittyy usein kiusaamisen niihin muotoihin, jotka näkyvät ohikulkijalle, vakavasti kiusattujen kertomuksista voi lukea, että se kauhu ja nöyryytys, jossa heitä on pidetty vuosikausia ei aina näkynyt muille. Käyttämällä sanaa kiusaaminen sisällytetään siihen yhden ihmissuhteen kaikki ne muodot, jotka aiheuttavat nöyryytystä ja pelkoa uhrissa. Meistä jokainen tietää, kuinka kulmakarvojen kohotus voi olla hyvinkin merkityksellinen tai miten pelottava sana huomenna voi olla kuulijalleen. 

Syyllisyys hidastaa kiusaamiseen puuttumista. Suomalaisilla ihmisillä (miksei muillakin) on vahva oikeudentunto. Me emme halua, että ketään kiusataan ja me tahdomme, että joku  puuttuisi asiaan mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Silti ainoa oikea kysymys meille kaikille kiusaamisen äärellä on, Mitä minä voin tehdä kiusaamisen lopettamiseksi. Me koulussa näemme usein, kuinka kodin tulisi toimia ja huoltajat tuskastuvat koulun kyvyttömyyteen puuttua kiusaamiseen. Ja vieläpä oppilaat odottavat aikuisten hoitavan asian. 

Kiusaamisessa on kyse toimintakulttuurista ja siihen voi kuka tahansa osallinen puuttua muuttamalla omaa käytöstään. Jokaisella on merkitystä, kun keskitymme siihen, mitä itse voimme tehdä - siihen mikä on meidän päätettävissämme.