Muutosjohtamisesta on paljon kirjoituksia, oppaita ja teoksia - jopa kursseja. Olen pitänyt niistä kaikista ja kokenut, että ne avaavat oleellisia kysymyksiä rehtoreille. Silti, kun mietin oman koulun kohdalla uuden opetussuunnitelman vaatimaa muutosta, vetää nöyräksi. Mitkä ovat ne juuri oikeat "askeleet" meidän koulun kohdalla? Miten vakuuttaa työyhteisö muutoksen tarpeellisuudesta, auttaa alkuun ja kuinka vakiinnuttaa uudet toimintatavat koulun kulttuuriksi?
Muutoksen välttämättömyys ei ole itsestään selvää. Eikä halu muuttaa toimintatapoja, vaikka ne opettajaa velvoittavassa opetussuunnitelmassa lukevatkin. Me olemme luonnostamme mukavuudenhaluisia ja uskomme omaan tekemiseemme. Kun muutoksen suuntaviivoja piirrellään, on helppo löytää yhtymäkohtia siihen, mitä jo nyt luokassaan tekee - "totahan me jo tehdään". Eikä siinä niin väärässä ollakaan. Ovatko yhteistyö huoltajien kanssa, oppilaiden vastuuttaminen, monialaisesti oppiminen ja oppilaiden yksilöllisyyden huomioiminen sitten niin laajaa, tyypillistä ja syvällistä, kuin uudessa opsissa tavoitellaan, on toisarvoista, jos se säästää muuttumisen vaivalta. Kun kokonaisuus ei vielä hahmotu, on houkuttelevaa nähdä pedagogiset muutokset teknisinä temppuina ja silloin tällöin tehtävinä projekteina.
Kiusallista on se, että muutosta toivottaessa, pitää entinen osoittaa riittämättömäksi. Paasaaminen ja uhkakuvien maalailu ei vie perille. Meistä ei kukaan ole vastaanottavaisimmillaan, jos todistellaan nykyisen työn puutteellisuutta. Uskon, että oikeiden kysymysten esittäminen on tärkeämpää, kuin valmiiden vastausten toistelu. Kysymys aktivoi meidät ajattelemaan, jos sen pähkäilyn voi vielä tehdä yhdessä kollegoiden kanssa, on näkökulman laajentuminen väistämätöntä. Kun tärkeät arvot ja tavoitteet ovat hyvien kysymysten kautta esillä, voi opettajiin luottaa. Juna lähtee varmasti liikkeelle ja joltakin asemalta ne viimeisetkin tulevat mukaan.
Olemme varmasti kaikissa kouluissa tilanteessa, jossa opettamisesta oppimiseksi -muutoksesta on puhuttu ja aikaa muutoksen pureskeluun annettu. Nyt pitää kokeilla. Rehtorin pitää auttaa alkuun. Ei ole itsestään selvää, miten työntyä pedagogisiin ratkaisuihin mukaan siten, että se tukee muutosta loukkaamatta opettajaa, joka on usein rehtoria kokeneempi opettamisen ammattilainen. Uusi opetussuunnitelma yrittää löytää vastausta motivaation puutteeseen ja esittää monin keinoin mielekkyyden lisäämistä. Rehtorin pitää olla herkkänä otollisille tilanteille. Kun tuntee uuden opetussuunnitelman hengen ja idean, sitä voi tarjoilla lääkkeeksi opettajalle oikeassa tilanteessa. Eikä kannata jättää opettajaa yksin muuttumaan. Voi olla mukana jaksosuunnitelmaa tehtäessä, voi laittaa opettajat tekemään sitä yt-ajalla yhdessä tai menee luokkaan mukaan yhteistyöhön, jossa suunnitellaan opiskelua.
Jotta muutos ei jää vain odottamaan otollista hetkeä, jotain pitää muuttaa koko koulun tasolla, jotta asiat lähtevät käyntiin. Alakoulun puolella tähän on oiva tilaisuus uuden oppiaineen, yhteiskuntaopin, myötä. Luokanopettajilla ei ole kokemusta aineen opettamisesta, vaikka sen monet sisällöt ovat muista kokonaisuuksista tuttuja. Meillä on koko kevät aikaa innostua aineen tärkeistä sisällöistä, pohtia parhaita mahdollisia oppimistapoja, suunnitella oppilaiden kanssa yhdessä sekä miettiä, miten vanhempien ja muiden toimijoiden äänet saadaan kuuluviin. Tähän pitää järjestää aikaa, vaikka käsillä oleva arki vaatii muuta.
Muutoksen vakiinnuttaminen on yhtä oleellista, kuin sen aloittaminen. Tueksi tarvitaan varmasti yhteissuunnitteluaikaa, aikaa reflektoida yhdessä kokeilemisen tuloksia ja sparrausta. Näitä ei voi unohtaa, mutta jos (ja kun) opetussuunnitelman vaatimat muutokset ovat oppilaille hyväksi, ne alkavat kannatella ennen pitkää. Kun muutoksen tarve on ilmeinen ja ratkaisut oikeita, ei ammattitaitoista opettajakuntaa tarvitse aivopestä - se huomaa kyllä itsekin, milloin mennään maaliin.
