Koulukiusaamisen vino julkisuus

Julkinen keskustelu koulukiusaamisesta alkaa usein traagisesta tarinasta, jossa kuvataan kiusatun lapsen kärsimyksiä. Tavattoman usein siihen sisältyy kokemus siitä, ettei koulussa ole tehty joko mitään tai ainakaan tarpeeksi. Tätä mielikuvaa vahvistaa se, ettei koulusta kukaan astu esiin kertomaan tilanteesta. Syntyy mielikuva välinpitämättömyydestä.

Miksi koulu ei puhdista mainettaan ja kerro kiusaamiseen puuttumisesta?

Koulu suojelee lapsia. Julkisuus ei ole hallittavissa. Kun jonkun julkaisema traaginen kuvaus tulee ihmisten tietoisuuteen, jokainen lukija tai kuulija tekee kiusaamisuutisesta oman tulkintansa ja reagoi itselleen luontevalla tavalla nyt ja myös kaukana tulevaisuudessa näiden lasten ollessa aikuisia. Parhaimmillaan uutinen tuo sympatiaa kiusatulle ja avaa ympärillä toimivien silmät näkemään lasten hädän. Pahimmillaan sekä kiusaaja että kiusattu saavat ikävän leiman, jota he joutuvat kantamaan pitkään. Koulu on kaikkien lasten, niiden joilla pyyhkii hyvin sekä niiden, joilla on elämässä haasteita. Koulu ei julkaise mitään, mitä voisi käyttää ketään lasta vastaan. Tätä on suomalainen tietosuoja.

Mitä kiusaamistilanteissa sitten tehdään?

Kiusaaminen on pitkään jatkunutta henkistä tai fyysistä väkivaltaa, jossa kiusattu pelkää. Kiusaaja hallitsee tilannetta siten, ettei kiusattu koe voivansa vaikuttaa siihen. Kun tämä paljastuu koulussa, tilanne selvitetään perinpohjin. Yleensä kaikki osapuolet ovat tehneet jotain väärää tai loukkaavaa. Vaatii ammattitaitoa, oppilaantuntemusta ja usein yhteistyötä huoltajien kanssa, jotta pystytään selvittämään lasten kohtaamisiin liittyvät valtasuhteet. Opettajan vieressä kaikki lapset ovat pieniä ja rakastettavia.

Koulussa ehkäistään kiusaamista ennalta ja puututaan kaikkeen asiattomaan sekä loukkaavaan käytökseen. Oppilaita kasvatetaan tunnistamaan kiusaamiseen liittyvät roolit ja opastetaan toimimaan oikein, vastustamaan ja ehkäisemään kiusaamista. Tämä on osa koulun jatkuvaa kasvatustyötä. Jo parinkymmenen oppilaan luokassa on kohtaamisia päivittäin niin paljon, ettei mallia tarvitse hakea muualta.

Kun kiusaamiseen puututaan, keinoja on monia ja ne tiukentuvat koko ajan, mikäli kiusaaminen jatkuu. Keskustelu, sitoumusten tekeminen ja niiden seuranta, jälki-istunto, ohjaaminen välitunneilla eri paikkaan, välitunti sisällä, ohjattuun välituntitoimintaan osallistuminen, koulukuraattorin tapaamiset, koulunkäyntiavustajan tuki, jatkuva yksilökohtainen valvonta ja yhteistyö huoltajan kanssa ovat varmasti käytössä koulussa kuin koulussa. Ne tehdään hienotunteisesti siten, etteivät muut lapset edes välttämättä huomaa sitä.

Miksi koulu ei onnistu vakuuttamaan huolenpidosta?

Jokainen oppilas ja huoltaja tietää koulun tukimuodoista ja kiusaamiseen puuttumisen keinoista ne asiat, jotka kohdistuvat itseen tai omaan lapseen. Saattaa esimerkiksi olla, että aiemmin kiusannut oppilas ei ole ollut välitunneilla pitkään aikaan, mutta muut eivät ole huomanneet sitä. Lapset keskittyvät välitunnilla omaan hauskanpitoon kavereidensa kanssa. He luonnollisesti olettavat kaikkien muidenkin koulun oppilaiden olevan ulkona. Siksi epävarmuus saattaa jatkua ja perheelle tulla kuva siitä, ettei kiusaamiselle tehdä mitään.

Koulun toiminta on osa kunnallista toimintaa ja sitä saa arvostella. Epäreiluksi tilanteen tekee se vinouma, joka tulee yksilön tietosuojasta. Koulu ei koskaan voi osallistua julkiseen keskusteluun mistään yksittäisestä tilanteesta, josta oppilaat on tunnistettavissa. Ja näin sen pitää ollakin. Koulua käy koko ikäluokka, samassa luokassa istuu niin työnarkomaanin kuin alkoholistinkin lapsi. Niin lapset kuin heidän vanhempansa elävät hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja näistä yksilöllisistä lähtökohdista käsin lasten kasvua tuetaan.

Me emme ole vaiti. Me teemme aina yhteistyötä huoltajien kanssa, puutumme kiusaamiseen, kasvatamme lasten sosiaalisia taitoja ja ilmoitamme sosiaaliviranomaisille lastensuojeluun huolen herätessä. Me onnistumme parhaiten, kun saamme tietää kiusaamisesta ja voimme toimia yhteistyössä kaikkien huoltajien kanssa. Oppilaan, huoltajan ja koulun aikuisten tavoite on aina sama. Ei käytetä energiaa vastakkainasetteluun, vaan keskitytään lasten hyvinvointiin.

Positiivinen asenne ja kaunis käsiala - tulisiko näillä kymppi todistukseen?

Parhaimmillaan arviointi tukee oppimista, näyttää oppilaalle opiskelun suunnan ja innostaa opiskeluun. Pahimmillaan arviointi perustuu vääriin näyttöihin, arvostelee opiskelijan persoonaa ja tappaa oppimisen ilon.

On päivänselvää, ettei kukaan opettaja tavoittele jälkimmäistä - epäluotettavaa arvostelua. Opettajat on kuitenkin, niin opettajan koulutuksessa kuin työssäänkin, jätetty löytämään arvioinnin luotettavuus ihan yksin. Totutut tavat ja omat uskomukset ohjaavat arviointia ilman kritiikkiä. Jotkin oppilaiden taidot tai persoonallisuuden piirteet puskevat läpi lähes kaikkien aineiden arviointiin, laskien tai nostaen arvosanoja perustumatta itse oppiaineiden tavoitteisiin. Jostakin syystä aika-ajoin vaihtuneet opetussuunnitelmat eivät ole muuttaneet kaikkien opettajien arviointikriteereitä, vaan vahva toimintakulttuuri kouluissa ohjaa monet uudetkin opettajat luottamaan kollegoiden painavaan sanaan.

Ei ole kovinkaan monta vuotta siitä, kun sellaiset lausahdukset kuin, "minulta ei saa helposti kymppiä", "en anna koskaan joulutodistukseen kymppiä" tai "arvioin aina tiukemmin väliarvioinnissa", olivat aivan tavallisia opettajainhuoneessa. Ikään kuin oppimista arvioivan opettajan persoona voisi aivan oikeutetusti vaikuttaa arvioon oppilaan osaamisesta. Tämänkin taustalla lienee hyvää tarkoittava uskomus siitä, että jos lapselle "antaa" kaikkein parhaimman tai edes kovin hyvän arvosanan, hän lakkaa tyytyväisenä yrittämästä. Tämän tutkimukset ovat useasti todistaneet vääräksi, osoittaen että usko omiin kykyihin ja kiittävä palaute saavat ihmiset suoriutumaan entistä paremmin.

Tehtäväkirjoihin ja kokeisiin on tuotu hyvää tarkoittava tehtävätyyppi, "vastaa kokonaisilla lauseilla". Ideana lienee arvostettava tavoite tukea kirjoittamisen kehittymistä ja lausetajua. Ongelmaksi se muodostuu kokeissa, kun oppilas ei vastaakaan lauseella, vaan sanalla tai fraasilla. Moni opettaja pohtii, pitäisikö maantiedon kokeessa saada vähemmän pisteitä vastauksesta "Tukholma", kuin vastauksesta "Se on Tukholma.", kun kysytään Ruotsin pääkaupunkia. Kun pisteiden alentamisen tielle lähdetään, vaikuttaa maantiedon osaamisen arviointiin lukemisen tarkkuus tai äidinkielen osaamisen taidot. Jos tähän soppaan sotketaan vielä oikeinkirjoituksen ongelmat, joista rokotetaan kokeessa, on monen oppilaan reaaliaineen osaamisen arviointi kaukana itse aineen osaamisen arvioinnista.

Opetussuunnitelman mainitsemat työskentelytaidot, jotka usein sisältyvät oppiaineen osaamisen arvosanaan, toimivat sopivana ruoskana arvioinnissa. Siihen tunnutaan sisällyttävän niin opiskeluun keskittyminen (luonteenpiirre), kotitehtävien tekeminen, kauniilla käsialalla kirjoittaminen kuin opiskeluvälineistä huolehtiminenkin. Nämä kaikki tai niiden puute näkyvät oppitunneilla päivittäin. Ne ovat opettajalle turhauttavia ja tuntuvat olevan tuntityöskentelyn sekä oppimisen jarruna. Työskentelytaidot ovat kuitenkin oppiainekohtaisia taitoja, kuten "osaa etsiä kartastosta tutkimiaan paikkoja", "osaa tehdä pienimuotoisia tutkimuksia" tai "osaa laatia diagrammeja".

Kun kohtaamme oppilaamme oppimistilanteissa, näemme ensin käytöksen, ahkeruuden, tottelevaisuuden, käsialan, kirjoitustaidon ja kielen osaamisen. Jollemme ehdi,  jaksa tai ymmärrä katsoa pintaa syvemmälle, saatamme perustaa arvioinnin vääriin näyttöihin. Pedagogisen keskustelun lisääminen, tiimipareina työskentely ja osaamisen etsimiseen perustuva arviointi tukevat opettajaa tässä tärkeässä tehtävässä. Arviointi lisää oppilaan luottamusta omiin kykyihin, luo onnistumisen iloa ja tuo osaamisen esiin.

Opiskelu on joukkuepeliä

Media on viime aikoina julkaissut mielipiteitä, joissa opiskelua on kutsuttu tylsäksi. Esiintulleita opettajia on ahdistanut oppilaiden motivoitumattomuus ja oppilaita vanhanaikainen puurtaminen. Vanhemman puheenvuoroa en ole julkisuudessa vielä nähnyt, mutta kulisseissa niitäkin kuulee.

Opiskelu on joukkuepeliä ja nyt pallo polttaa käsissä. Jokaisella opettajalla ja oppilaalla on tässä joukkuepelissä oma pelipaikkansa, jossa itsensä tulee pistää likoon, tehdä se minkä omalta pelipaikaltaan voi. Missään joukkuepelissä ei voi vain heittää palloa pois odottaen, että toinen ratkaisee pelin. Jos oppilas ei kanna vastuutaan, opettaja sopeuttaa omaa toimintaansa varmistaen oppimista silloinkin. Aivan samaan tapaan oppilaankin kuuluu opiskella silloinkin, kun opettaja ei ole parhaimmillaan. Opettaja ja oppilas kuuluvat samaan joukkueeseen, he tavoittelevat samaa asiaa, eivätkä voi pelata toisiaan vastaan.

Olemme luoneet koulun, jossa oppilaille tarjoillaan valmista pakettia, ei suinkaan "ota tai jätä" periaatteella, vaan "ota, halusit tai et" systeemillä. Maailman parhaat opettajat suunnittelevat käsikirjoituksen pedagogisesti täydelliseen oppituntiin ja oppilaan rooliksi jää näytellä mukana, huvitti tai ei. Tämä on toiminut Pisa-tulostenkin valossa moitteettomasti, niin kauan, kuin koululla oli lähes autonominen oikeus omistaa tieto ja osaaminen. Näin ei enää ole. Opettajien kanssapelaajat - oppilaat - elävät eri maailmassa. Nyt on koulujen aika sopeuttaa omaa toimintaansa nykyiseen maailman menoon, jotta tässä ajassa tarvittavaa oppimista tapahtuisi.

Opettajajohtoista opetusta tullaan varmasti aina tarvitsemaan. Me kaikki tiedämme, kuinka loistava oppimiskokemus voi olla karismaattisen opettajan kerronta tai selkiyttävä selostus monimutkaisesta asiasta. Tämä ei yksin riitä. Maailmassa, jossa kaikki tieto on koko ajan saatavilla, tarvitaan kriittistä ajattelua, vuorovaikutustaitoja ja uskoa omaan toimintaan. Näitä ei opita luennoista, vaan tekemällä itse. Kylkiäisenä tulee se lahja, että oppilaat muokkaavat itse omaa oppimisprosessiaan, vaikuttavat itse tekemisen tapoihin ja yhä enemmän valitsevat itse oppimisympäristönsä. Enää ei jää opettajan harteille hauskuuttaminen tai oman tuntisuunnitelman "myyminen" oppilaille.

Koulu on juuri niin mielenkiintoinen tai tylsä, jollaiseksi opettajat ja oppilaat sen yhdessä tekevät. Molemmilla on tärkeä rooli oppimisessa ja sen edistämisessä. Ilman kunnollista vuoropuhelua päädytään syyttelemään ja syyllistymään - heittämään palloa.

Millainen on koulu, jossa meteli ei koskaan häiritse?

Koulumme vanhempainfoorumi oli syyskuussa. Olin tyytyväinen, kun 10 vanhempaa pystyi arjen tohinassa tulemaan paikalle keskustelemaan. Tyytyväisyyttäni lisäsi se, että vanhemmilla oli kriittisiä kysymyksiä sekä ajatuksia siitä, miten koulua pitäisi parantaa. Mukavaa oli toki kuulla myös, miten tyytyväisiä vanhemmat ovat yleisellä tasolla koulun toimintaan.

Epäkohta, joka tuntuu vaivaavan huoltajia vuodesta ja tapaamisesta toiseen, on häirintä oppitunneilla. Vanhemmat kertovat lastensa valittavan sitä, että tunnilla on hälinää, eikä siellä pysty keskittymään opiskeluun.

Pelkoon siitä, ettei koulussa voi oppia, kun meillä on jatkuva meteli, on vaikea vastata. Oppilaan kokemus hälinästä on valitettava asia ja siihen luonnollisesti tulee tarttua. Puhe tai äänet koulussa on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi asia, kuin vain oppimista häiritsevä meteli, joka toisten vanhempien mielikuvan mukaan on jatkuvaa.

Käännän kysymyksen äänestä ja puheesta toisinpäin. Millainen on koulu, jossa meteli ei koskaan häiritse - jossa siis on aina hiljaista?

Hiljaisessa koulussa jätetään vuorovaikutuksen opettelu lasten vastuulle. Samaan aikaan, kun työntekijöitä palkkaavat yritykset arvostavat työntekijöissä eniten vuorovaikutus- ja kommunikointitaitoja, koulussa keskitytään kirjoittamaan oikeita vastauksia kirjaan tai vihkoon. Oppitunneilla ei opeteta sanomaan omaa mielipidettä, keskustelemaan eriävistä mielipiteistä tai neuvomaan toisia. Jos mielipiteitä joskus kysytäänkin, toinen osapuoli keskustelussa on aina opettaja. Puheenvuoron saa viittaamalla. Suurin osa tunnista istutaan hiljaa kuunnellen toisten ajatuksia eikä niihin saa impulsiivisesti reagoida.

Kun vuorovaikutusta - keskustelua - harjoitellaan, vähintään kaksi henkilöä juttelee ja saattaa olla välillä eri mieltäkin. Luokassa on käynnissä noin 10 eri keskustelua, joissa toivottavasti kannustetaan toisia, ollaan eri mieltä, haetaan ratkaisua ongelmiin ja iloitaan yhdessä. Ääni on välillä opettajallekin liian suuri. Se on kuitenkin tehtävä, sillä me haluamme, että oppilaamme oppivat kertomaan mielipiteensä rakentavalla tavalla, kasvavat sietämään erilaisia mielipiteitä ja osaavat tehdä kompromisseja silloin kun ryhmä ei ole samaa mieltä.

Hiljaisessa koulussa vain opettaja opettaa. Kun lapset eivät osaa annettua tehtävää, he viittaavat ja odottavat opettajan apua. Kun viittaajia on paljon, odotus on pitkä eikä oppiminen etene. Hiljaa oleminen on tuskaista. Vastuu oppilaan oppimisesta on opettajalla - ei oppilaalla itsellään. On varmemmin hiljaista, opettaja tosiaan tekee työtä palkkansa eteen ja hyvä osaaja jätetään rauhaan. Osaajan ei tarvitse odottaa opetusta, hän ei sitä tarvitse. Osaajan ei tarvitse kuunnella muiden puhetta, hän suoriutuu annetusta tehtävästä ennätysajassa ja saa kokea olevansa hyvä oppilas.

Kun vastuu oppimisesta on oppilaalla ja opettaja on luokassa apuna, tulee ääntä. Oppilaat saavat keskustella tehtävistä, ratkoa niitä yhdessä ja neuvoa toisiaan. Lapset saavat apua niin opettajalta kuin toisiltaankin ja keskustelussa auttajakin oppii syvemmin. Hiljaisuutta rakastava oppilas, jolle on luontaista puurtaa yksin, häiriintyy. Näin on kuitenkin toimittava, koska koulu on osa maailmaa. Oppilaamme tulevat työskentelemään työpaikoissa, joissa on ääntä, yhteistyötä ja keskustelua sekä parhaimmillaan myös toisten auttamista.

Hiljainen koulu syntyi aikaan, jolloin teollisuus tarvitsi hiljaisia puurtajia tehdastyön tarpeisiin. Tuon työn tekee yhä useammpin kone. Nykyiset oppilaamme tulevat aiempaa useammin työllistämään itse itsensä, tekemään yhteistyötä maailman laajuisesti hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja ratkomaan yhä suurempia ongelmia. Tämän haasteen äärellä toivon, että lapsille annetaan ääni koulussa - ajoittaisen metelin uhallakin.Ajatuksia kouluvuoden varrelta