Jonkun pitää puuttua kiusaamiseen?

Vähättelenkö, jos sanon oppilaan kiusanneen hänen lyötyään nyrkillä? Pitäisikö puhua rikoksesta, väkivallasta tai turpaanvetämisestä? Kyllä varmasti pitää ja väitän, että näin kouluissa tehdäänkin. Sana kiusaaminen ei vielä kerro, mitä on tehty. Se kuitenkin kertoo sen, että toiselle on tarkoituksella aiheutettu tuskaa toistuvasti, on herätetty pelko pahasta maailmasta, johon ei itse pysty vaikuttamaan sekä kylvetty idea siitä, ettei minusta välitetä. Se millä keinoilla on kiusattu, vaihtelee paljon. Sama kiusaaja voi käyttää erilaisia keinoja tilanteesta riippuen. Osa niistä ehkä on rikoslaissa tuomittavia tekoja, mutta osa ei.

Kiusaamista ei voi pilkkoa osiin. Vaikka julkinen keskustelu keskittyy usein kiusaamisen niihin muotoihin, jotka näkyvät ohikulkijalle, vakavasti kiusattujen kertomuksista voi lukea, että se kauhu ja nöyryytys, jossa heitä on pidetty vuosikausia ei aina näkynyt muille. Käyttämällä sanaa kiusaaminen sisällytetään siihen yhden ihmissuhteen kaikki ne muodot, jotka aiheuttavat nöyryytystä ja pelkoa uhrissa. Meistä jokainen tietää, kuinka kulmakarvojen kohotus voi olla hyvinkin merkityksellinen tai miten pelottava sana huomenna voi olla kuulijalleen. 

Syyllisyys hidastaa kiusaamiseen puuttumista. Suomalaisilla ihmisillä (miksei muillakin) on vahva oikeudentunto. Me emme halua, että ketään kiusataan ja me tahdomme, että joku  puuttuisi asiaan mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Silti ainoa oikea kysymys meille kaikille kiusaamisen äärellä on, Mitä minä voin tehdä kiusaamisen lopettamiseksi. Me koulussa näemme usein, kuinka kodin tulisi toimia ja huoltajat tuskastuvat koulun kyvyttömyyteen puuttua kiusaamiseen. Ja vieläpä oppilaat odottavat aikuisten hoitavan asian. 

Kiusaamisessa on kyse toimintakulttuurista ja siihen voi kuka tahansa osallinen puuttua muuttamalla omaa käytöstään. Jokaisella on merkitystä, kun keskitymme siihen, mitä itse voimme tehdä - siihen mikä on meidän päätettävissämme.