Kun kunnioitusta ei ole

Ihmisen kohtaaminen on jalo taito, jota tarvitaan ennen kaikkea koulussa. Kohtaaminen ei ole vain toiselle juttelemista tai kuuntelua. Se ei automaattisesti tapahdu, vaikka oltaisiin sovussa tai halattaisiin. Kun kohtaa ihmisen aidosti, sellaiset asiat, kuin menneet tapahtumat, häpeä tai syyllisyys, eivät ole mukana. On vain ihminen, joka myötäelää toisen tunnetta ja auttaa.

Peruskoulu kuuluu kaikille lapsille. Koulun tehtävä on antaa mahdollisuus kasvuun ja oppimiseen ihan jokaiselle. Kun maailma muuttuu ja monimuotoistuu, voimme yhä harvemmin pitää tiettyjä taitoja, tietoja tai arvoja itsestäänselvyyksinä, vaan meidän tulee tehdä työtä niiden eteen. On turhauttavaa huomata, kuinka vanhempia ihmisiä ei kunnioiteta, opettajaa ei totella, aikuisille valehdellaan tai toisen (koulun) omaisuutta rikotaan välinpitämättömästi.

Meillä on koulussa selkeät säännöt sekä arvot ja niiden noudattamista vaaditaan jämäkästi. Se ei kuitenkaan aina yksin riitä. Koemme koulussa jatkuvasti tilanteita, joissa toistuva ohjaaminen, vaatiminen ja jopa rankaiseminen eivät tunnu kasvattavan lasta oikeaan suuntaan. Samat lapset valitsevat yhä uudestaan väärin.

Näiltä lapsilta puuttuu yhteisöllisyyden kokemus. He eivät koe me-henkeä. Kukaan ei haluaisi loukata läheistään tai rikkoa omaansa. Kaikki haluavat hyväksyntää omaan lähipiiriin kuuluvilta aikuisilta, heitä totellaan ja heille puhutaan totta. Koulu on näille lapsille ainakin ulkopuolinen tai joillekin jopa vastustaja. Koulun aikuista vastaan tulee puolustautua, jotta elämässä selviää. Näillä lapsilla ei ole luottamusta siihen, että opettajan toiminta on myös heidän parhaakseen. On ihan sama miten jämäkästi heitä ohjaa ja rankaisee, heille kyse on taistelusta. Jotta taistelu voi loppua, toisen on laskettava ase ensin.

Perusturvallisuus on elinehto. Ilman sitä ei opi tunnistamaan omia vahvuuksiaan tai heikkouksiaan, ei koe ryhmähenkeä, ei motivoidu opiskelemaan tai iloitse onnistumisesta. Perusturvaton on kuin suojaton vihollisten keskellä. Kaikkea ja kaikkia pitää varoa tai ainakin epäillä. Rentous ja empatia ovat vieraita asioita. Perusturvallisuuden kivijalka on kohtaaminen, toisen hyväksyminen puutteineen päivineen. Se ei ole samaa, kuin väärien tekojen hyväksyminen. Se on ajan antamista lapselle. Se on sitä, ettei "tiedä" kaikkia vastauksia toisen puolesta, vaan kuuntelee ennakkoluulottomasti. Parhaimmillaan se on hyvän näkemistä siellä, missä muut eivät ole sitä nähneet.

Lapsi, joka kokee, että hänestä välitetään, uskaltaa. Uskallusta tarvitaan heikkouksien tunnustamiseen, toiselle kiitoksen antamiseen ja yrittämiseen. Silloin voi syntyä toive paremmasta elämästä ja onnistumisesta ilman taistelua. Herää kokemus meistä - yhteisestä ryhmästä.

Koulun nykyiset rakenteet eivät tue kohtaamista. Aikuisten päivä on tiukkaan aikataulutettu ja siitä poikkeaminen lipsahtaa nopeasti virkavirheeksi. Toivon, että uudistaessamme oppimista uuden opetussuunnitelman myötä, löydämme keinoja arjen kohtaamisten lisäämisessä.